i. ML Huntsman PP-MVA, PKK-V fwb, vrn splash, 163 cm	ii. Scentless PP-MVA fwb, prt, 177 cm	iii. Scientist
		iie. Sleepless
	ie. Mischa PP-MVA fwb, rn, 162 cm	iei. Disregarded
		iee. Reckless Action
e. Casse-noix G. FN, EV-I, KTK-II, YLA2, ERJ-I ewb, mkm, 170 cm	ei. Casse-cou FN, PKK-V, EV-I, KTK-III, YLA3, ERJ-II sf, kulom, 170 cm	eii. Chandler
		eie. Josephine
	ee. Viszontlátásra FN, PP-MVA, VIP MVA, KTK-III, YLA3, ERJ-I kisb, hrkko, 172 cm	eei. Belváros
		eee. Muvészet

   o. Priceless G., s. 10.10.2022 (Pacorro G.)

Tämä hevonen kilpailee porrastetuissa.
Sen ominaisuuspisteitä voi tutkia vrl profiilista.



Jaoksettomat 2kpl
20.05.22 Seppele, Seppele Cup, 120cm, 3/30 (0-0vp)
04.09.22 Kultasaari, Kultasaari Cup, 130cm, 1/31 (0vp)

Kullalle kultaa Kultasaaressa 9/2022
© Marjahilla

Teki hyvää nähdä Majiná taas pitkästä aikaa todella nauttimassa esteratsastuksesta. Vaimosta ja nuoresta Safi tammasta oli tullut melkoinen parivaljakko, olivat jopa lähteneet ottamaan osaa Kultasaari Cupiin - vaikka yritinkin vähän toppuutella. Siellä kun on monta todella kovaa ratsukkoa tänä vuonna. Ei ollut antanut pikipää periksi, se oli joka viikko noussut Safin selkään ja treenannut keskittyneesti. Olin seurannut sivusta haltioissani, salaa harmittellen edelleen sitä - miksi nainen vaihtoi lajia. Voisiko kultani saada kultaa Kultasaaressa? Heheh, se voisi tuoda tälle taas kaivattua kipinää.
Uskoin edelleen vakaasti, että tällä oli ollut allaan vain hemmetin kehno hevonen. Sitähän ei toki rakkaasta Teasta saanut sanoa ääneen. Se oli ollut sellaista rämpimistä, vaivalloisesti yhä uuden ja uuden esteen yli kurottamista. Nyt sillä oli allaan jotain ihan muuta, kun olisi vaihtanut vanhan ooppelin ferrariin. Safi vain räpsyttelisi sinisiä silmiään ja liitelisi yli ihan sama mistä, jos nainen ei ihan heilunut selässä kuin säkki perunoita.

En olisi millää muulla hevosella edes kehdannut naista Cupiin lähettää. Menisi siinä samalla itseltänikin maine jos ei ollut ratsu ja varustus kunnossa. Kultasaari kun tuntui kuhisevat hevosväkeä aina kisa päivisin. Siellä oli tunnelma aina ihan katossa ja ilmassa oleva jännite sai jopa minutkin joskus hermostumaan - mutta ei paljon tietenkään. Olihan tuota tullut kierrettyä vieläkin isommissa pippaloissa. Suomipiirit on kuitenkin aina.. no, ne on piirit ne. Majiná oli kuitenkin pistänyt supattelijoille luun kurkkuun viime viikonloppuna, tämä täräytti 1 sijan tauluun. En voisi olla enempää ylpeä.. ja yllättynyt.

Who forgot the mean girls? 4/2022
© Marjahilla

Sade ropisi tallipihalla, kun kello läheni kymmentä. Vihasin pimeää ja sadetta yhtäaikaisesti, en erillään. Yhdistelmä pimeyttä, eli en näkisi kunnolla ja sadetta, eli en myöskään kuulisi kunnolla. Mutta tänään oli käynyt jonkinlainen kommunikaatiokatkos työntekijöiden välillä, minkä johdosta Sienna ja Safi oli jätetty ulos. Muut hevoset olivat jo päälle tunnin loikoilleet sisällä lämpimässä ja syöneet iltaheinää.
Yhtäkkiä ajatus siitä oliko sittenkään kyseessä väärinymmärrys, häilyi mieleni perukoille. Nelivuotiaat osasivat olla haastavia, mutta tämä kaksikko taisi olla pelottava. Safi oli tammoista helpompi, se oli oikukas, mutta kuitenkin käsiteltävissä. Punarautias tarhakaveri Sienna oli, yksi vaikeimmista hevosista sitten villi mustangi Buuriin. En halunnut täysin myöntää sitä että meillä saattoi olla käsissämme melkoinen ongelma. Mutta olisiko työntekijöiden kesken voinut olla välttelyä, kenties huikattu nopeasti olan yli “hae sinä ne loput kaksi.” ja paineltu matkoihin varmistamatta kuuliko toinen.

Safi oli järkälemäinen ja vetäisi kenet tahansa perässään läpi pihamaan. Siennalla oli tapana tehdä samaa, mutta lisäksi tämä puri, mikäli aisti pienenkään epävarmuuden käsittelijässään. Olimme palaverissa hieman sivunneet asiaa ja jatkotoimenpiteistä oli sovittu, olin myös antanut ohjeet tarhaan vientiin ja hakuun “ei koskaan yksin, jos yhtään pelottaa.” ja tässä sitä oltiin, tytöt edelleen ulkona sateessa, muut sisällä ja valotkin sammutettuna.
Pitelin märkää päitsi paria kädessäni ja vihelsin vasten sateen kohinaa. Sää oli tehnyt tehtävänsä, molemmat tulivat kiinni porttiin ja hirnuivat kimakasti. “Oi teitä.” puuskaisin, kun näin kaksikon kuraiset ja sateen runtelemat päät taskulamppuni valokeilassa. Kerrankin ei tarvinnut suostutella Siennaa, tämä antoi laittaa päitset mukisematta. Kun molemmat oli kiinni, lähdimme kohti ovia.
Oli luojan lykky että olin edes päättänyt piipahtaa paikalla tarkistamassa että kaikki oli varmasti suljettuna ja sähköt niin kuten oltiin myrkyn uhan alla sovittu. Olin seissyt sulaketaululla rakennusten takana ja kuullut tömistelyä, ensin olin ihan varma että pihalla on jokin eläin, siis muu kuin hevonen. Sitten olin kuullut korvia vihlovan hirnahduksen.

Nappasin kiinni tallin oven kahvaan, kuin olettaen ettei meillä mitään turvatoimia ollut, kuten ei juuri ennenkään. Mutta karmaiseva totuus valkeni heti, mikään ei inahtanutkaan. Suomessa meillä oli ollut ovet salvalla, täällä ne menivät lukkoon tiettyyn kellonaikaan ja avain oli tarpeen. Safi ja Sienna pyörivät takanani ja tunsin, miten narut alkoivat sotkeentua. Kaivelin taskujani, ei avainta. Katsahdin ovien viereiselle pienelle näytölle, joka oli vain hätätapauksia varten, siihen tarvi näppäillä koodi, jonka tallilaiset tiesivät. Ovet aukeaisivat, mutta niitä ei saisi enää takaisin kiinni. Mainiota esimerkiksi tulipalo tilanteessa, mutta ei juuri nyt. Miten olin unohtanut tämän?
Ei auttanut, lähdin hysteeristen tammojen kanssa kohti latoa, se saisi toimia suojana. Yritin matkalla nopeasti selvittää sotkeutuneita naruja ja oikaista päitsiä, mutta tilanne oli hektinen kuin mikäkin. En panikoinut, minua ei pelottanut, olin vain erittäin turhautunut. Vedin ladon oven sivuun ja jossain jyrähti.
Tammat säntäsivät juuri ilmestyneestä, kapeasta oviaukosta sisään ja työnsivät minut siinä samalla maahan. “Au!” huudahdin ja katsoin käsiäni, lattialla olleet pikkukivet eivät tehneet hyvää paljaille kämmenille. Safi ja Sienna korskuivat ja puuskuttivat kasattujen heinäpaalien vierellä, täysin aloillaan. Päästin ne irti, vaikka kädet eivät meinanneet enää toimia kohmeisina.

Olisi päästävä autoon jääneelle puhelimelle ja soitettava Doc avaamaan ovet. Ihme ettei se lurjus ollut jo lähtenyt perääni tarkistamaan, mikä ihme täällä kesti. Tuttu mersun maasturi odotti parkkipaikalla, näin puhelimeni vilkkuvan etupenkillä. Valo sammui juuri kun sain vekottimen käteeni. Dochas oli sentään soittanut 2 kertaa, viimeisin juuri äsken. Soitin tälle takaisin ja käynnistin auton lämmitelläkseni. Safi ja Sienna pärjäisivät ladossa ja siellä riitti syötävää, mutta se oli kylmä, äänekäs ja vetoisa, pelkäsin niiden nappaavan kuumetta tai saavan entistä hermoheikommat olemukset.
“Mä jo lähdin ajamaan.” Dochas vastasi heti muutaman tuuttauksen jälkeen. “Hyvä, kiitos. Safi ja Sienna oli jätetty ulos, mulla ei ollu mukana avainta talliin ja kädet ja polvet verillä maassa möyrimisestä. Tammat on ladossa.” Tiivistin ja huokasin väsyneenä. “Kohta siinä!” Dochas vastasi tiukasti ja sammutti puhelun. Tämä ei takuulla ollut tykännyt uutisista liittyen miljoonan dollarin arvoisiin hevosiinsa.

Kotona pääsin kuumaan kylpyyn, pidin polvet ja kämmenet vesirajan yläpuolella, jotta saisin kokemuksesta mahdollisimman rentouttavan, ei kirvelyä kiitos. Nyt lepäisin, sitten söisimme vielä jotain mieheni kanssa ja lopulta silkkilakanoiden väliin nukkumaan. Aamutallista tulisi vähintäänkin mielenkiintoinen. Saapuisimme paikalle tuntia myöhemmin normaalista, jotta unta tulisi siedettävä määrä. Sielläpähän pohtisivat miksi Siennan ja Safin ovissa lukee “Ei ulos ennen kuin Doc tulee, mitatkaa kuume jos uskallatte.”